Luulen tietäväni, miltä tuntuu, kun oma lapsi lähtee ensimmäisenä päivänä kouluun. Tai kun lapsi muuttaa pois kotoa. Tai kun lapsi lähtee kesäleirille, jonne minulla ei ole asiaa.
Minulla ei ole lapsia, mutta tiedän silti, miltä tuntuu luopua jostakin, josta on pitänyt huolta ja hoivannut. Kun täytyy vain päästää irti, huiskuttaa heihei ja ajatella, että on tehnyt parhaansa ja että on aika antaa muunkin maailman tutustua maailman valloittavimpaan yksilöön. Silloin kyyneleet putoavat poskilleni, en mahda sille mitään.
Sellainen olo minulla on Putte-possun kanssa. Joka kerta kun kirjoitan käsikirjoitusta, minut valtaa jossakin vaiheessa tunne siitä, että apua, tämä on pian luovutettava muidenkin paijattavaksi ja rakastettavaksi. Että tässä tämä nyt on, piste on kirjoitettava, tiedosto suljettava, lopputulos tulostettava ja ojennettava eteenpäin. Oma rakas lapsi on uskallettava päästää menemään. Niin vaikeaa kuin se onkin, se on myös ihanaa.
Haikeus kestää päiviä, ehkä viikkoja, jopa kuukausia. Kun sitten pääsen katsomaan harjoituksia, joissa ohjaajan huolella valitsemat näyttelijät toistelevat kirjoittamiani repliikkejä, nauraa kikattavat tai ovat liikuttuneita, luopumisen tuska haihtuu ilmaan. Tilalle tulee rauha, hyvä olo siitä, että tietää käsikirjoituksen olevan hyvissä käsissä. Tieto siitä, että Putte-possun tarina kohtaa pian uuden yleisön, on pakahduttava ja jännittävä.
Ensi-illassa tunne on maaginen. On taianomaista nähdä omien sanojen heräävän lavalla eloon. En malta odottaa hetkeä, jolloin istun katsomossa Raahen Pikkulahdella. Hypistelen käsiohjelmaa hionneissa käsissäni ja odotan innolla ja kauhulla näytöksen alkamista.
Ja kun se sitten alkaa, Putte-possu ja Fantin aarre -näytelmän ensi-ilta, 27. kesäkuuta klo 16, minä olen pakahduttavan onnellinen. Kun näen lapsen nauravan, ymmärtävän juonenkäänteen, tuijottavan tiukasti lavalla tapahtuvaa toimintaa, tunnen onnen täyttävän koko mieleni. Olen ylpeä yhteistyöstä, työryhmästä ja tuotannosta, kaikesta, mikä auttaa siinä, että Putte-possun tarina jatkuu nyt ja tulevaisuudessa.
Ja onnellisin olen itse Putte-possusta, hahmosta, jolle yritämme Maritan ja Annan kanssa antaa mahdollisimman hyvät eväät elämää varten. Silloin kun tietää, että on antanut sydämensä, voi hyvällä omatunnolla katsoa kauempaa, kuinka toinen pärjää, elää ja voi hyvin.
Nyt Putte-possu on muuttanut hänen virtuaaliseen kotiinsa, kaikkien ulottuville. Poskilleni putoaa muutama kyynel, mutta ne ovat iloisia sellaisia. Katselen Puttea, kun se monen vuoden työn jälkeen hyppää uuteen kotiosoitteeseensa. Enkä voisi ylpeämpi olla.
Pihla Hintikka